La Regenta -patsas
Ana Ozores pronssissa, Mauro Álvarezin työ vuodelta 1997, samoilla kivilaatoilla, joilla hän kulki romaanissa. Ohikulkijat koskettavat hänen kättään.

Kaupunki, jonka Clarín riisui armotta vuonna 1884 ja jonka kaduilla on nykyään yli sata veistosta, monet lahjoina palkituille, jotka sanoivat siitä jotain kaunista.
🎧 Reitillä Yliopisto, Santullano ja vanha VetustaOviedossa on kaunis ironia. Kaupunki, joka tunsi itsensä vuosikymmenten ajan loukatuksi romaanista, joka kuvasi sen keksityllä nimellä, on nykyään tehnyt siitä tunnuksensa ja täyttänyt katunsa pronsseilla – mukana useita fiktiivisiä henkilöitä ja ulkomaisia palkittuja, jotka ylistivät sitä.
Leopoldo Alas ”Clarín” oli oikeustieteen professori Oviedon yliopistossa, kun hän julkaisi La Regentan vuosina 1884–1885. Monen mielestä se on 1800-luvun paras espanjalainen romaani Don Quijoten jälkeen.
Siinä hän kuvasi kaupungin keksityllä nimellä – Vetusta – ja terävillä totuuksilla. Päähenkilö Ana Ozores on herkkä ja yksinäinen nainen, naimisissa vanhemman miehen kanssa, rippi-isän ja viettelijän välissä, ja häntä vahtiva yhteisö musertaa hänet.
Romaani alkaa katedraalin tornista, jossa kaniikki don Fermín de Pas katselee kaupunkia kaukoputkella kuin laumaansa vahtiva paimen. Clarín kuvasi tornia sanoin ”kivinen romanttinen runo, herkkä hymni, suloisia linjoja mykkää ja ikuista kauneutta”.
Ilmestyessään romaani kuohutti Oviedoa. Vuosikymmenten ajan se jäi puoliksi syrjään, vähin painoksin ja paikallisen kiusaantuneisuuden saattelemana. Vasta 1900-luvun jälkipuoliskolla kritiikki nosti sen paikalle, jolla se on nykyään: kesti lähes sata vuotta, ennen kuin sitä lakattiin lukemasta loukkauksena.
Ana Ozores pronssissa, Mauro Álvarezin työ vuodelta 1997, samoilla kivilaatoilla, joilla hän kulki romaanissa. Ohikulkijat koskettavat hänen kättään.
Täällä Clarín oli oikeustieteen professori. Perustettu erään suurinkvisiittorin testamenttilahjoituksella ja avattu vuonna 1608, neljäkymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen.
Lataa sovellus ja löydä Oviedo offline-tilassa, milloin haluat. Kävele reitti Yliopisto, Santullano ja vanha Vetusta paikallinen opas korvassasi.
Lue lisää Viavoysta →Oviedossa on nykyään yli sata ulkoveistosta pitkin katuja ja aukioita, ja useimmat on pystytetty yhdeksänkymmentäluvulta alkaen. Siksi sanotaan, että vanhakaupunki on museo ilman kattoa ja pääsylippuja.
Mauro Álvarezin La Regenta -patsas pystytettiin vuonna 1997 katedraalin eteen, samoille kivilaatoille, joilla Ana kulki fiktiossa. Ihmiset valokuvaavat sitä ja koskettavat sen kättä niin, että mekon pronssi on kulunut.
Monen mielestä tunnetuin on Fernando Boteron ”Äitiys”, pyöreä pronssinen nainen, joka on maannut Escandalera-aukiolla yhdeksänkymmentäluvun puolivälistä asti. Se on oviedolaisten kohtaamispaikka par excellence.
Ja röyhkein on Culis Monumentalibus, neljä metriä pronssista takapuolta, jonka Eduardo Úrculo pystytti vuonna 2001 Teatro Campoamor -teatterin eteen. Kun se ilmestyi, jotkut vaativat sen poistamista heti seuraavana päivänä; nykyään se on yksi valokuvatuimmista.
Valelatinankielisen nimen Úrculo otti artikkelista, jonka Camilo José Cela kirjoitti vuonna 1977 hänen mieltymyksestään maalata takapuolia, noita hahmoja, jotka olivat ”kiellettyjä tekopyhempinä aikoina”.
Kaksi rakastetuimmista veistoksista on täällä Asturian prinsessan palkintojen ansiosta. Ne jaetaan joka syksy Teatro Campoamor -teatterissa, ja moni kutsuu niitä Etelä-Euroopan pieniksi Nobeleiksi.
Woody Allen tuli lokakuussa 2002 noutamaan taiteiden palkinnon, ja muutaman pakollisen fraasin sijaan hän ylisti kaupunkia vuolaasti: hänen mukaansa Oviedo oli herttainen, eksoottinen, kaunis, puhdas ja rauhallinen, ”kuin se ei kuuluisi tähän maailmaan”. Kaupunki vastasi kohteliaisuuteen valamalla hänet pronssiin vuonna 2003.
Eikä se jäänyt sanoihin: vuonna 2008 hän palasi ja kuvasi täällä osan elokuvasta ”Vicky Cristina Barcelona”, ja kaupunki näkyy valkokankaalla omalla nimellään, mikä on hänen elokuvissaan harvinaista New Yorkin ulkopuolella.
Mafalda tuli samaa tietä: vuonna 2014 Quino sai viestinnän ja humanististen tieteiden palkinnon, ja kaupunki tilasi patsaan Pablo Irrgangilta. Sillä on identtinen kaksonen San Telmon kaupunginosassa Buenos Airesissa.
Ja Trascorrales-aukiolla on Maitotyttö, paljon paikallisempi kunnianosoitus: naisille, jotka seitsemänkymmentäluvulle asti laskeutuivat kylistä aaseineen jakamaan maitoa talosta taloon.
Vuodelta 2003, sen jälkeen kun elokuvaohjaaja oli ylistänyt kaupunkia noutaessaan Asturian prinssin palkinnon. Hänen silmälasinsa varastetaan jatkuvasti.
Istunut penkillään vuodesta 2014, jolloin Quino sai palkinnon. Sillä on identtinen kaksonen San Telmossa Buenos Airesissa.
Nimen antoi Clarín – Leopoldo Alas –, oikeustieteen professori Oviedon yliopistossa, romaanissaan La Regenta, joka julkaistiin vuosina 1884–1885. Hän kuvasi kaupungin keksityllä nimellä ja terävillä totuuksilla: sen kunnianhimoiset papit, joutilaat herraspojat, juorut ja tekopyhyyden.
Huonosti, ja pitkään. Moni tunnisti itsensä eikä pitänyt siitä lainkaan, ja romaani jäi vuosikymmeniksi puoliksi syrjään, vähin painoksin ja paikallisen kiusaantuneisuuden saattelemana. Vasta 1900-luvun jälkipuoliskolla kritiikki nosti sen paikalle, jolla se on nykyään: kesti lähes sata vuotta, ennen kuin sitä lakattiin lukemasta loukkauksena.
Alfonso II el Casto -aukiolla katedraalin edessä, samoilla kivilaatoilla, joilla Ana Ozores kulki fiktiossa. Sen teki Mauro Álvarez vuonna 1997, ja ihmiset valokuvaavat sitä ja koskettavat sen kättä ohi kulkiessaan niin paljon, että mekon pronssi on kulunut.
Yli sata ulkoveistosta pitkin katuja ja aukioita, ja useimmat on pystytetty yhdeksänkymmentäluvulta alkaen. Se on johdonmukaista kaupungin politiikkaa ja määrältään melko poikkeuksellista, ja siksi sanotaan, että vanhakaupunki on museo ilman kattoa ja pääsylippuja.
Koska hän tuli lokakuussa 2002 noutamaan Asturian prinssin taiteiden palkinnon ja ylisti kaupunkia vuolaasti: hänen mukaansa se oli ”herttainen, eksoottinen, kaunis, puhdas ja rauhallinen, kuin se ei kuuluisi tähän maailmaan”. Oviedo vastasi kohteliaisuuteen valamalla hänet pronssiin vuonna 2003. Ja vuonna 2008 hän palasi kuvaamaan täällä.
Sama mekanismi: vuonna 2014 piirtäjä Quino sai täällä Asturian prinssin viestinnän ja humanististen tieteiden palkinnon, ja kaupunki tilasi patsaan Pablo Irrgangilta. Sillä on identtinen kaksonen, joka istuu penkillä San Telmon kaupunginosassa Buenos Airesissa.
Neljä metriä pronssista takapuolta graniittijalustalla, Eduardo Úrculon työ, pystytetty vuonna 2001 Teatro Campoamor -teatterin eteen. Valelatinankielisen nimen hän otti Camilo José Celan vuonna 1977 kirjoittamasta artikkelista, joka käsitteli hänen mieltymystään maalata takapuolia. Kun se ilmestyi, jotkut vaativat sen poistamista; nykyään se on yksi valokuvatuimmista.
Lataa Viavoy ja kävele Oviedo offline-tilassa, milloin haluat.

Jatka lukemista