Museo Nacional Centro de Arte Reina Sofía on 1900-luvun ja nykypäivän taiteen koti, ja siellä on taulu, jonka vuoksi monet matkustavat puolen maailman halki: Picasson ”Guernica”. Museo toimii rakennuksessa, joka oli vuosisatojen ajan Madridin yleinen sairaala, jossa kaupungin köyhiä hoidettiin ja jossa he kuolivat, ja tämä jännite rakennuksen ja sen sisällön välillä selittää melko hyvin, mikä tämä museo on. Kaksi lasista ja teräksestä tehtyä hissiä nousee julkisivun kylkeä pitkin auringossa kimmeltäen kuin läpinäkyvät putket: kontrasti sanoo kaiken.
Sairaalasta museoksi
Rakennuksen alulle pani Kaarle III 1700-luvulla, ja sen viimeisteli arkkitehti Francesco Sabatini, vaikka alkuperäinen suunnitelma oli paljon mahtipontisempi ja unelmasta rakennettiin vain osa. Se toimi yleisenä sairaalana 1900-luvun kuusikymmentäluvulle asti. Mieti hetki: siellä, missä nykyään riippuu ”Guernica”, oli lähes kahden vuosisadan ajan sänkyjä, leikkaussaleja ja potilaita.
Muutos museoksi tapahtui kahdeksankymmentäluvulla, ja sen myötä tulivat kuuluisat ulkopuoliset lasihissit, jotka brittiläinen arkkitehti Ian Ritchie suunnitteli tuomaan valoa ja modernia otetta vuosisatoja vanhaan rakennukseen. Niistä on jo tullut tunnistettava Madridin kuva. Vuosia myöhemmin valmistui suuri laajennus takapuolelle, ranskalaisen Jean Nouvelin työ: punainen ja kaareva rakennusmassa, jonka sisäpihaa kattaa suuri lippa ja jossa on vaihtuvien näyttelyiden saleja, kirjasto ja auditorioita.
Tuloksena on kolmen kerrostuman museo: 1700-luvun sairaala, avaruusaluksen näköiset hissit ja nykyaikainen laajennus. Niin outo ja niin kaunis.
”Guernica” ja mitä muuta nähdä
”Guernica” täyttää kokonaisen salin toisessa kerroksessa: kolme ja puoli metriä korkea ja lähes kahdeksan leveä, valkoinen, musta ja harmaa, tuskasta vääntynyt. Kirkuva hevonen, äiti kuollut lapsi sylissään, hehkulamppu kuin silmä. Picasso maalasi sen muutamassa viikossa vuonna 1937 Espanjan tasavallan tilauksesta sen paviljonkiin Pariisin maailmannäyttelyyn: hän halusi, että koko maailma, joka oli koolla tuossa näyttelyssä, näkisi, mitä Espanjassa tapahtui baskikaupunki Guernican pommituksen jälkeen.
Sitten tuli maanpako. Picasso kieltäytyi päästämästä taulua takaisin niin kauan kuin Franco eläisi eikä maa olisi demokratia, joten se odotti yli neljäkymmentä vuotta New Yorkin MoMAssa eikä palannut ennen vuotta 1981, kun sekä taiteilija että diktaattori olivat jo kuolleet. Sitä katsotaan hiljaisuudessa ja ilman valokuvia, ja sille kannattaa varata kymmenen minuuttia pelkästään.
Mutta museo on paljon enemmän. Pysyvä kokoelma kulkee läpi 1900-luvun espanjalaisen taiteen, ja siinä on salit, jotka on omistettu Dalílle – ”Suuri masturboija”, ”Tyttö ikkunassa” –, Joan Mirólle, Juan Grisille ja kubismille, 27:n sukupolvelle, El Paso -ryhmän informalismille sekä avantgarden valokuvalle ja elokuvalle. Neljäs kerros ulottuu kansainväliseen nykytaiteeseen asti.
Älä jätä väliin vanhan rakennuksen sisäpihaa Calderin mobileineen äläkä ylimmän kerroksen terassia, joka on yksi Paseo del Arte -bulevardin rauhallisimmista paikoista istahtaa hetkeksi.
Älä ohita
Picasson ”Guernica”
Maalattu vuonna 1937 Pariisin Espanjan paviljonkiin; se vietti yli neljäkymmentä vuotta maanpaossa New Yorkissa.
Dalín salit
”Suuri masturboija” ja ”Tyttö ikkunassa”, espanjalaisen surrealismin parhaimmistoa.
Sisäpiha ja Calderin mobile
Vanhan sairaalan ristikäytävä ja Alexander Calderin mobile: yksi museon rauhallisimmista kolkista.
Nouvelin laajennus
Takana oleva punainen ja kaareva rakennusmassa suurine lippoineen ja katettuine sisäpihoineen.
Miten siellä käy ja mihin sen voi yhdistää
Yleispääsylippu maksaa noin 12 euroa, ja pääsy on ilmainen lähes joka päivä iltapäivän viimeisinä tunteina (paitsi tiistaisin, jolloin museo on suljettu) sekä sunnuntaiaamuisin. Näinä aikoina jonot ovat pitkiä, ja nähtävissä on vain pysyvä kokoelma. Varaa puolestatoista tunnista kolmeen tuntiin sen mukaan, mitä haluat nähdä: museo on suuri, ja voimia kannattaa annostella.
Reina Sofía päättää Paseo del Arte -bulevardin etelässä. Bulevardia ylöspäin kävellen Pradon museo on kymmenen minuutin ja Museo Thyssen-Bornemisza viidentoista minuutin päässä, ja matkalla ohitat CaixaForumin pystypuutarhoineen, jossa on yli viisitoistatuhatta kasvia, sekä Neptunon suihkulähteen. Vastapäätä on Atochan asema ja sen trooppinen puutarha 1800-luvun rautakatoksen alla.
Ja takana alkaa Lavapiés, jossa kannattaa syödä: Argumosa-katu on kirjaimellisesti kiinni museossa, ja siellä ovat keskustan parhaat varjoisat terassit ja kaupunginosan omat hinnat. Viavoyn reitti ”Taiteen kävelyreitti ja El Retiro” yhdistää kolme museota paikallisen oppaan kanssa ja päättyy Retiroon.
Usein kysytyt kysymykset
Mitä varten Picasso tarkalleen maalasi Guernican?
Se oli tilaustyö, jolla oli hyvin konkreettinen tehtävä: Espanjan tasavalta pyysi häneltä suurta teosta paviljonkiinsa Pariisin maailmannäyttelyyn vuonna 1937. Picasso halusi, että koko maailma, joka oli koolla noilla messuilla, näkisi, mitä Espanjassa tapahtui. Hän maalasi sen muutamassa viikossa pariisilaisessa ateljeessaan, kiireellä ja suurella kädellä. Se syntyi kirjaimellisesti huutona, joka heitettiin maailman kasvoille.
Entä nuo ulkopuoliset lasihissit?
Ne lisättiin vanhaan sairaalaan, kun siitä tehtiin museo, tuomaan valoa ja nykyaikaa vuosisatoja vanhaan rakennukseen: ne suunnitteli brittiläinen arkkitehti Ian Ritchie, ja niistä on tullut yksi Madridin tunnuskuvista. Vuosia myöhemmin takapuolelle valmistui suuri punainen ja kaareva laajennus, ranskalaisen Jean Nouvelin työ. 1700-luvun sairaala avaruusalusten hisseillä: juuri niin outoa ja juuri niin kaunista.
Onko totta se, mitä Picasso sanoi natsiupseerille?
Kerrotaan ihana anekdootti, vaikkei kukaan tiedä, onko se täysin totta. Pariisin miehityksen aikana eräs saksalainen upseeri olisi nähnyt Picasson ateljeessa valokuvan Guernicasta ja kysynyt: ”Tämänkö te teitte?” Ja Picasso vastasi kulmaansa nostamatta: ”En. Tämän teitte te.” Totta tai legendaa, se tiivistää kahteen lauseeseen, mistä tässä maalauksessa on kyse.
