Ulkoa se on punaista tiiltä, pidättyvyyttä ja taivasta vasten piirtyvä kellomuuri: julkisivu, joka ei lupaa mitään. Sisällä on yksi Sevillan täydellisimmistä barokkikokonaisuuksista ja kaupungin paras paikka ymmärtää, mitä Sevillan 1600-luku oli, kun tämä oli Euroopan rikkain kaupunki ja maalarit tekivät töitä urakalla. Se perustettiin vuonna 1675 vanhojen ja varattomien pappien asuinpaikaksi – he ovat nimen venerables eli ”kunnianarvoisat” – ja nykyään siellä toimii Centro Velázquez.
Koti vanhoille papeille
Hankkeen alullepanija oli Justino de Neve, katedraalin kaniikki, varakas mies ja yksi aikansa suurista taiteen suojelijoista. Rakennuksen pystyttivät Juan Domínguez ja ennen kaikkea Leonardo de Figueroa, sen suvun pää, joka määritteli Sevillan barokin: paljasta tiiltä, kaakeleita, kipsiä ja hyvin paikallinen tapa tehdä arkkitehtuuria halvoista materiaaleista ja valtavalla ammattitaidolla.
Keskimmäinen sisäpiha on nerokkain osa. Se on upotettu, ja suihkulähde on eräänlaisen porrastetun kulhon pohjalla, eikä se ole päähänpisto: piha kerää sadeveden ja kokoaa sen yhteen, mikä ei ole vähäpätöinen asia kaupungissa, joka on puoli vuotta näkemättä ainuttakaan pilveä. Sisäpihan muoto on kirjaimellisesti vesijärjestelmä.
Laitos toimi pappien asuinpaikkana pitkälle 1900-luvulle. Vuodesta 1991 sitä on hallinnoinut Fundación Focus, joka restauroi kokonaisuuden ja avasi sen kulttuuritilaksi; siksi nykyään pääset sisään rakennukseen, jota ei suunniteltu ottamaan vastaan ketään.
Mitä nähdä sisällä
Kirkko on näyttävin osa. Holvit maalasivat Juan de Valdés Leal ja hänen poikansa Lucas Valdés, ja sakaristo on barokin illusionismin harjoitus: perspektiiviin maalattu kupoli, joka näyttää nostavan kattoa useita metrejä. Asetu lattiaan merkittyyn täsmälliseen kohtaan, niin näet sen toimivan; mistä tahansa muualta vaikutelma särkyy.
Centro Velázquez on yläkerran saleissa, ja siellä on sevillalaisen maalarin ja hänen piirinsä teoksia. Teos, jonka säätiö osti vuonna 2007 ja josta kerrottiin kaikkialla maailmassa, on hänen maalauksensa ”Santa Rufina”: trianalainen savenvalaja, josta tuli kaupungin suojeluspyhimys, vielä nuoren Velázquezin maalaamana. Sen näkeminen täällä, viidensadan metrin päässä paikasta, jossa hän syntyi, on oma juttunsa.
Sen sijaan puuttuu se, minkä pitäisi olla talon keskipiste: Inmaculada de los Venerables, Neitsyt Marian tahrattoman sikiämisen kuva, jonka Murillo maalasi Justino de Neven tilauksesta juuri tähän rakennukseen. Marsalkka Soult vei sen sotasaaliina Ranskan miehityksen aikana, ja nykyään se riippuu Pradon museossa. Sali, jossa se oli, on yhä paikallaan tyhjine kohtineen.
Älä ohita
Upotettu sisäpiha
Suihkulähde on porrastetun kulhon pohjalla. Kyse ei ole estetiikasta vaan sadeveden keräämisestä.
Valdés Lealin sakaristo
Perspektiiviin maalattu kupoli, joka toimii vain lattiaan merkitystä täsmällisestä kohdasta.
Velázquezin Santa Rufina
Trianalainen savenvalaja, josta tuli pyhimys, nuoren Velázquezin maalaamana viidensadan metrin päässä hänen kodistaan.
Inmaculadan jättämä aukko
Murillo maalasi sen tälle talolle. Soult vei sen, ja nykyään se on Pradon museossa; seinä on yhä täällä.
Näin se sopii Sevillan-vierailuusi
Se on keskellä Santa Cruz -kaupunginosaa, minuutin päässä Plaza de Doña Elvira -aukiolta ja viiden minuutin päässä katedraalilta. Se on sisäkohde, joka täydentää parhaiten kävelyä kaupunginosassa, ja se on yleensä tyhjä silloinkin, kun ulkona kaduilla ei mahdu liikkumaan.
Jos Valdés Leal kiinnostaa sinua, luonteva jatko on Hospital de la Santa Caridad -hospitaali kymmenen minuutin päässä; siellä ovat hänen kaksi suurta kangasmaalaustaan kuolemasta ja turhuudesta. Kun näet nämä kaksi barokkihospitaalia samana päivänä, ne kertovat saman tarinan kahdesta vastakkaisesta luonteesta käsin.
Varaa reilu tunti. Äläkä ohita monumentaalista portaikkoa äläkä toista sisäpihaa: useimmat tulevat sisään, katsovat kirkon ja lähtevät, ja jättävät näkemättä juuri sen osan, joka kertoo, miten eläkkeelle jäänyt pappi eli täällä vuonna 1700.
Usein kysytyt kysymykset
Liittyykö tämä Murilloon?
Ja paljon. Kanonikko, joka ajoi rakennushanketta, oli Murillon hyvä ystävä ja suojelija, ja hän tilasi maalarilta useita kankaita juuri tähän taloon. Kuuluisin on Inmaculada, jota nykyään kutsutaan nimellä ”de los Venerables”. Sanon ”nykyään” haikeana, koska Ranskan miehityksen aikana marsalkka Soult vei sen ja muita maalauksia sotasaaliina; tuo Inmaculada päätyi Pradon museoon, jossa se on yhä. Tänne jäivät aukko ja tarina.
Ja mikä Velázquez sisällä on nähtävissä?
Centro Velázquez kätkee aarteita sevillalaisista universaaleimmalta. Kuuluisin on hänen ”Santa Rufina”, Sevillan savenvalajapyhimys, jonka taloa hoitava säätiö osti vuonna 2007 espanjalaisen maalauksen ennätyshinnalla. Sen näkeminen täällä, kaupungissa, jossa Velázquez syntyi ja oppi maalaamaan, nostaa kananlihalle. Se on niitä asioita, jotka yksinään oikeuttavat astumaan sisään tuosta hillitystä tiiliportista.
Kuka maalasi holvin?
Juan de Valdés Leal, yksi Sevillan barokin suurista, kuuluisa mieltymyksestään dramaattiseen ja jopa makaaberiin. Hänen käsialaansa ovat läheisessä Hospital de la Santa Caridad -hospitaalissa ne kaksi kuolemaa ja turhamaisuutta käsittelevää kauheaa maalausta, jotka salpaavat hengen. Täällä hän täytti poikansa Lucasin kanssa holvit väreillä. Hän oli Murillon kääntöpuoli: missä toinen pani suloisuutta ja katulapsia, toinen pani luita ja totuutta.
